40 vuotta ja 4 vuoden selibaatti

Leirin ulkopuolella suden ulvontaa.

Niin. En tiedä.
Mutta tunnen.

Ei. Ei.

"Unohda.
Toivo.
Kaipaa."

Tässä kaava suomalaisuudelle, jossa katsotaan vain eteenpäin
- ja taaksepäin katsominen leimataan petokseksi. Jos haluat hyväksyntää, etsi itsestäsi sellainen, jota muut voisivat ihailla helpotusta tuntien.
Mutta.

Tunnen. Todistan.
Huomaan.
Kaivan. Kirjoitan.
Ehkä kaipaan.

Ja sanon, vaikka en voi todistaa.

Todistan, vaikka voin kertoa vain rajatusta kokemuksesta.

Tässä blogissa ikuisesti nuori 40-v. mies voi pohtia depressiota, suomalaista naista ja henkisen väkivallan hyväksyttyjä muotoja, jota kutsutaan suomalaisuudeksi.

Myönnän.

Tämä on salanimen suojin turvattu blogi. Luimuillen, raapien ja maalaillen. Helpotuksen katveessa kovin estottomin kirjaimin isketty suora sarja ilman turhaa sensuuria. Vastenmielinen - häpeämätön - subjektiivinen.

Ilman katteetonta toivoa.

Sanan vapaudeksi.
Mielen turvaksi.
Todelliseksi toivoksi.

Olen viisastelija.

Kaikkia subjektiivisesti rehellisiä Suomessa kutsutaan viisastelijoiksi. Rehentelijöiksi. Häiriköiksi. Hipeiksi. Katkeriksi. Oman pesän likaajiksi. Paisuttelijoiksi. Syyttelijöiksi.

Minkälainen ihminen on sinusta luuseri?

Omakohtainen mielipide on yhä vieläkin röyhkeyttä tässä niin ahtaassa kulttuurissamme. Pelkoa aiheuttavaa. Vaivaannuttavaa. Torjuttavaa. Leirin ulkopuolella suden ulvontaa.

Vaaditaan jotakin objektiivista.

Yhteistä.
Yhdistävää.
Yhteisiä arvoja.
Naistenlehtiä.
Pörssikursseja.
Konsensusta.

Voiko kokemusta sanoa totuudeksi?

Minä sanoisin. Minulle elämäni on totuus.
Kokanainen vajaa elämäni. Ehdoton kokemukseni.
Sanani. Minuuteni. Kiistämätön kohtaloni.

Piristy, älä nyt parjaa. Älä pauhaa...

Häpeän voimalla ja sanan sivalluksella omaa surkeutta luimistellen ja suomalaisuutta potkien.


Sosiaalinen profiili nyky-Suomessa

edellyttää, että sinun on ilmaistava toivoa ja selkeyttä ilman epäilystä. Pystytettävä kulissi, joka hohtaa, kiiltää ja vakuuttaa voimalla. Jos annat tyhmyyksissäsi muille epävarmuuden aukkoja, olet vapaata riistaa. Olet ahdistava, epäilyttävä, pelottava ja hyväksyttävän pilkkasäälin kohde. Rohkeutta tuntuu olevan häpeilemätön kulissin ylläpitäminen, ei rehellisyys.

Ja suurin "häpeäni"? No aivan.

Otsikossahan se jo loistaa. Kuinka mies voi olla 4 vuotta selibaatissa ja kutsua itseään "mieheksi"?
Perusongelmani?

Miten mies voi kiintyä naisiin, luottaa luottamukseen ja ottaa naisen rakkauden todesta, vaikka on pohjimmiltaan realisti? Hampaita purren. Kaikkensa antaen. Naisen pelkoja, tunteita ja haavoja suojellen, auttaen - kunnes herkän naisen naamion takaa paljastuu häpäisijä, joka onkin ylpeä tuntiessaan voimansa miehen heikkoudessa - ja sen pelon naisen häpeämättömyyden takia.

Mies on näyttövastuussa naiselle.
Nainen on arvioijan asemassa. Milloin olette nähneet mediassa miehiä arvioimassa ja vitsailemassa miehistä samaan tyyliin kuin mitä naisille suodaan?

Mies nojautuu olettamuksiin, toiveisiin parisuhteen ihmeellisen eheyttävästä voimasta.

Ja niin mies haavoittuu vuosiksi oletetun ja ihaillun luottamuksen romahdettua. Kulissien kaaduttua.

Minäkin olen ihminen, vertaan itseäni muihin, ja onneksi siis näen myös muitakin heikkoja miehiä. Tuttavapiirissäni on haavoittunut mies, joka oli 9 vuotta selibaatissa (kunnes varattu nainen iski hänet kiihkeästi saadakseen "voimaa" halventaa exäksi valmisteltua aviomiestään ja luodakseen syyn erolle - ja niin sekoitti tuttavani puolikuolleeksi täriseväksi vieteriukoksi - joka onneksi nyt on toipumassa).

Mitä maailmankuvaa tuon blogissani esille?

Turha optimismi on mielestäni kaikkien saatanallisten ihmiskuvien ja ideologioiden voima.
Voiko todellisuutta tunnustaa vai vain aikeita? Mitä ihmisen täytyy tunnustaa ollakseen hyvä ihminen hyvin ihmisten ryhmässä?

Kokemuksieni summa

on ahdistava näkemys
kaksinaamaisesta kulttuuristamme.

Selviäjien kultti,
sodan ja voittamisen ylpeyttä
nyt Nokia-firman sisällä
jatkosotaa jatkava kansakunta.

Naiset
miesten roolissa
miehet naisille
naisten ehdoilla.

Kulttuuri, jossa tunteellisuus merkitsee yleensä emotionaalista despotismia, sitä, joka on pidäkkeettömämpi, röyhkeämpi, vertailukohta, napa - ja hellyys siis omistamisvimmaa. Jossa väkivaltaiset kohtaukset, aggressiot sanoin lapsia kohtaan ovat ainoita vilpittömään hellyyteen yllyttäviä impulsiivisia syitä katumuksen jälkeen. Jossa menneisyys pitää unohtaa ja kieltää siistin tulevaisuuden takia.

Feministinen despotismi.

Jatketaan.
Sitä ennen tietoisku:

Mies on herkempi naista.

"Älä puhu paskaa"

Onko mies herkempi ja johdonmukaisempi kuin suom nainen?

Tähän samaan johtopäätökseen olen kuitenkin tullut kuin myös eräs julkkisviisastelija ja naisten palvoja Jaakko Heinimäki - mutta hieman eri mieltein ja jatkojohtopäätöksin. En näe naisten emotionaalisen terrorin kestämisen olevan henkisesti kasvattavaa (kuten julkkis-naistenpalvojat). En ymmärrä sitä marttyyrisanastoa, jolla ylistetään lapsenomaista uljautta äitinaisen ja tai tomeran nartun hampaissa. Miestuttujeni kohtaloista olen nähnyt naisen häikäilemättömän tunneterrorin vaikutuksia. Kun toiminta perustellaan vain tunteilla ja tunneherkkyydellä, ei muita perusteita tarvita.

Henkinen väkivalta ei eroa mitenkään fyysisestä väkivallasta.

Naisen harjoittaman väkivallan "ymmärtäminen" ei kasvata miestä. Mies voi ostaa itselleen jatkoaikaa suurella sydämellä luovuttamalla naiselle erillisoikeuksia. Mies voi ottaa isän roolin - jota suurin osa naisista tarjoaa miehelleen; "Kestä minua ja anna minun tuoda vihani esille, kun en sitä oikealle isälleni uskaltanut esille tuoda".

Henkinen väkivalta on niin helppo
leimata ja redusoida onnettomaksi fiilikseksi.
"Onnettoman osapuolen" heikkoudeksi,
julmaksi anteeksipyynnöksi,
paineeksi,
äärimmäisten keinojen käytöksi.
Viimeiseksi turvaksi.

Heikon naisen paniikkireaktioksi.

Miehen toiminta taas
on aina harkittua.
Mielikuvissamme.
Vastuussamme.
Roolissamme.

Miehen ei pitäisi hätkähtää naisen henkisestä väkivallasta vaan ymmärtää naisen toivottomuus ja avuttomuus ja tarjota vain rakkautta onnettoman naisen tueksi. En kiellä missään nimessä nyrkkimiesten terroria kotonaan, kotiväkivaltaa. Mutta jostain syystä olen joutunut todistajaksi naisten mielivaltaiselle kulttuurille ikäisteni miesten kohdalla. Puhun siis siitä.

Parisuhde on korvannut uskonnon.

Autuuden ikonostaasina.
Koettelemusten V-Dolorosana.
Kohti antautumista.
Voimattomuutta.
Kohti erillisyyden hämärtymistä.

Se on arvo sinänsä monessa mediassa, parisuhde.
Korkein ja jaloin määre ihmiselle. Hyvä parisuhde on kuin elämän tarkoituksen löytäminen. Kun pystyt todistamaan muille hyvän parisuhteesi, saat olla ylpeä ja pollea. Vapaa ajojahdista ja epäilyistä. Jos todistat sinkkuelämän rauhan ja voiman, olet outo ja epäilyttävä. Häiriintynyt. Apua vailla.

Parisuhde.
Suhde. Pariutunut.
Onnistunut.
Sosiaalisesti integroitunut.
Elämän tarkoituksen ymmärtänyt.
Rakkauden toteutumisen ehdot sisäistänyt.

Parisuhde.
Pariton lukuyksikkö yhtenä lihana.
Ajallinen autuus ajattomuudessa.

Tämä on yksi oudoista pseudoarvoista, jota jankutetaan arvoksi sinänsä. Parisuhde kasvattaa. Monessa keskustelussa parisuhteen elvytyskikkailu on korotettu Pyhäksi Koettelemukseksi. Joka on kestettävä aina... naisten arvojen mukaisesti. Vaikka mitä paljastuis ihanan ja seksuaalisen naisen lumouksen takaa.

Voi kun ihminen tulisi naisen kuvan kaltaiseksi.

Feminismi on projekti, jossa naisen mahdollinen heikkousetu ja herkkyys (epävakaus) on korotettu ihmisyyden mitaksi. Tämä on yksi henkisen väkivallan instituutio. Tasa-arvokysymys on eri kysymys. Se on mielestäni ehdoton. Tasapäistäminen toisen ehdoilla ei taas ole tasa-arvokysymys.


Mutta eikö ole nyt noloa viskoa ulosteita näin nurkan takaa naisten ja muiden avuttomien luontokappaleiden päälle? Tiedättehän. Juorut määrittävät Suomessa enemmän kuin suora selkäranka. Mutta salanimi poistaa monta kiloa ja monta kilpeä angstisen ajattelijan harteilta. Ja lupaan olla rehellinen. Minä tunnen sen mitä minä kirjoitan. En aikonut kirjoittaa blogia nurkan takaa uusnimellä mutta ehkä tämä antaa happea rehellisyyteen. Blogikulttuurissa näyttää olevan lukijankin kannalta helpottavaa lukea salanimellä kirjoitettua blogia, ettei tarvitse arvioida oikealla nimellä kirjotetun tekstin todellisuusarvoa aivan samalla momentilla.

Olen haavoittunut mies, joka ei noudattanut kovan ja aina valmiin miehen kutsua vaan suojeli pikkulapsesta saakka oma herkkyyttään äidinkin henkistä ja fyysistä väkivaltaa kohtaan.

Näenkö kaikissa naisissa äitini? Hyvä kysymys.
Miksi erilaiset naiset eivät ihastu minuun, ne legendojen mukaan tasapainoiset naiset? Vielä parempi kysymys.

Suomalainen kulttuuri on häpeän kulttuuri. Häpeäkulttuuri.Surullinen ja raivoisa kulttuuri.

Suomi on pelon muuriin muurattu,
kuin Olavinlinnan muuriin
muurattu linnanherran vaimo.
Onnistu tai häviä.
vähintäänkin häpeä.
Viehätä tai haihdu.
Pelkoja ja rajoja täytyy kunnioittaa
rajattomasti.

Täytyy olla jotakin pysyvää.
Porvarillista. Jaloa, Jäykkää.
Jota ei saa kyseenalaistaa joutumatta halveksunnan kohteeksi.

Vahvojen naisten kulttuuri, jossa naisten tunteiden täytyy olla ratkaisu ja miehen tarpeeksi älykäs aistimaan ne. Ettei tule ongelmia. Ei saa esittää kysymyksiä. Vaistoa. Vetäydy. Vokottele.


Porvarillinen kulttuuri perustuu ajatukselle, että on arvoja, joita ei saa kyseenalaistaa.

Että on aina toivoa ja koskemattomia opinkappaleita. Että romantiikka on suurin ihme. Että äidit rakastavat luonnostaan lapsiaan. Että väkivaltaiset ihmiset omaksuvat väkivallan perheen ulkopuolelta. Pyhä jumalperhe, pyhät äitineitsyet, jotka tekevät kaikkensa lapsiensa hyväksi - eivätkä oman imagonsa takia.

Ahdas keskustelukulttuurimme on kaukana eurooppalaisesta keskustelun ja väittelyn taidosta. Suomalainen legenda suorasta suomalaisesta on pelkkä legenda. Mitään ei saisi sanoa ilman että osoittaa kuuluvansa johonkin ryhmään, jolla on oma julkinen, ennalta määritelty moraalinen proviilinsa.


Pohdin blogissa ehkä myös nykyisin yhteiskuntaa eniten muokkaavaa ilmiötä - eli persoonallisuushäiriötä.
Psykopatiaa. Narsisteja. Erään suomalaisen kokeneen psykiatrin ( joka helpotuksesta huokaillen on siirtymässä eläkkeelle) mukaan 60% suomalaisista on persoonallisuushäiriöisiä eli omaavat epävakaan persoonallisuuden. Ja siis taipumuksia sadistiseen ja vertailevaan elämänhallintaan. Varoittamattomiin aggressioihin. Viime vuosisadan nälkäkuolemat, kirkon syntikulttuuri, sisällissota ja sota murskasivat suomalaisia yksilöitä psykoottiseen elämänhallintaan. Hirvittävää. Kapeuttavaa. Ahdistavaa.

Psykopatian vähättely esim naistenlehdissä korostaa valheellistä näkökulmaa, että sadistisiin ratkaisuihin "sortuneet" ihmiset eivät voi teoilleen mitään ja että nämä teot ovat "yhtä vaikeita" ongelmia tekijälleen kuin niiden kohteille. Psykopaatti nauttii kuitenkin vallasta, toisen epävarmuudesta ja toisen kärsimyksestä.

Psykopaatin tempaukset ovat aina vallan lisäämistä. Vallan politiikkaa. Pelottelustrategiaa. Ongelmien siirtämistä muille. Traumojen toistamista - ja siis siirtämistä. Pelon vallan saavuttamista.

Naistenlehdissä luodaan omituisia visioita siitä, kuinka väkivaltainen häpäisy ja "epätoivoinen tunteiden ilmaisu" tuottaa hellyyden uusia mahdollisuuksia. Oh. Psykopaattien intimiteettikäsitys on kuitenkin täysin kiinni omasta vallasta ja toisen ihmisen pelosta. Psykopaatin anteeksipyyntö on usein miten uhkauksen muodossa. "Jotta tätä ei tapahtuisi uudestaan, tajuathan tarpeeni, mitä epäsuorasti ja jäsentymättömästi esitin".

Väkivaltaisia naisia on turha nähdä uhriuden valossa. Väkivalta ei ole ikinä "mahdollisuus" suhteen uudelle punnitsemiselle. Se rajaa aina suhdetta. Se luo aina valtasuhdetta väkivallan kautta. Henkinen väkivalta on vallanharjoittajan pakoa omista traumoistaan toisen avuttomuuden kokemuksen lavastamiseksi. Sadistista helpotusta toisen avuttomuudentunteiden valossa.

Ahdistusta ei ole vain yhtä sorttia.

Tämä on räikeä väärinkäsitys, jota naistenlehdet kylvävät vuolaasti rooliaan muokkaavalle ja hyväksyntää kiljuvalle lukijalle. Että se ahdistus olisi vain väärää elämänhallintaa, ongelmien esilletulemista ja "hallinnan tunteen/puutteen" selvittämättömyyttä. Joka vain pulpahtaa ja joka sitten kesytetään ja astellaan - vaikka toisen kustannuksella. Toista koetellen.

Ahdistusta on hyvin montaa erilaista laatua.
Yhden jaon teen suoraan;
On rehellistä ahdistusta ja epärehellistä ahdistusta.

On todellisuutta kohtaavaa ahdistusta

- ja todellisuutta pakenevaa ahdistusta.

Tätä jakoa et löydä suoraan psykiatrian oppikirjoista.

On rehellisen ihmisen ahdistusta, jossa ihminen näkee vaurionsa, rakkaudettomuuden ja laskelmoivuuden jo omasta lapsuudestaan. Jossa ei ole kelvannut lapsena vaan mahdollisuutena, joka toteuttaisia vanhempien unelmia.

Moni ahdistus ja väkivalta nousee sitten pakotetusta elämänhallinnasta, ihanteiden toteuttamisen pakosta.
Roolipelistä. Menestyksen, iloisuuden ja voiman roolin paineesta. Täydellisen parisuhteen ahdistus on yksi yleisimmistä pakoretkistä.

En sano, milloin kirjoitan seuraavaksi.
Vedän henkeä.
Vapisen.

Olen aina vapissut.

Koska olen aina sanonut mitä ajattelen.
Olen maksanut seuraamuksista.

Olen luonut omat rajani rajattoman naisen kanssa. Alkunaisen, "äidittären" kanssa. Narsistinen Äitini halusi lapsen, joka tottelee kaikessa ja on kiltti kaikessa. Poikalapsi, joka toteuttaisi suurimman äitien fantasian - neutripoika, joka hylkää miehuuden naisen äitiyden kunniaksi. Lapsen, jolla ei olisi persoonallisuutta, vain tyytyväinen mytty, joka inisee kiitollisuuttaan. Mutta nyt nimimerkin suojissa... vapahdus?

Blogi on käynnistetty.
Jatkuuko tämä tilitys ja hihitys?
Saa kommentoida. Ihmetellä. Kysyä. Kauhistella.
Halveksia. Vain jos kirjoitat omasta tuntemuksestasi.

****